TAUSTA
Olen kotoisin Raumalta, syntynyt vuonna 1980, elämään lapsena juuri 80-luvun positiiviset ja optimistiset ajat. Pienestä pitäen olen ollut haaveilija ja uskonut rajattomasti mahdollisuuksiin toteuttaa erilaisia asioita. Siitä lähtien kun aloin tajuamaan maailmasta jotain, halusin elokuvaohjaajaksi. Teimme pienenä paljon omia huumorisketsejä ja pikkuelokuvia kaveripiirissä. Asuimme Kortelan turvallisella alueella, jossa kyläkoulussa luonnon reunalla oli hyvä henki ja jokainen sai kokea olevansa tärkeä ja hyväksytty.
Olen kotoisin Raumalta, syntynyt vuonna 1980, elämään lapsena juuri 80-luvun positiiviset ja optimistiset ajat. Pienestä pitäen olen ollut haaveilija ja uskonut rajattomasti mahdollisuuksiin toteuttaa erilaisia asioita. Siitä lähtien kun aloin tajuamaan maailmasta jotain, halusin elokuvaohjaajaksi. Teimme pienenä paljon omia huumorisketsejä ja pikkuelokuvia kaveripiirissä. Asuimme Kortelan turvallisella alueella, jossa kyläkoulussa luonnon reunalla oli hyvä henki ja jokainen sai kokea olevansa tärkeä ja hyväksytty.
Isäni oli viikot pois kotoa keikkatöidensä vuoksi, joten kasvoimme kolme vuotta nuoremman pikkuveljeni kanssa pääosin äidin pehmeässä hoivassa. Olin herkkä ja ujohko lapsi ja jonkin verran pumpulissa, mutta judo ja myöhemmät elämänvaiheet kasvattivat myös kovan taistelijan tarvittaessa. Yläasteella selviytymiskykyjä tarvittiin, kun oli kiusaamista entisten mukavien luokkakaverien taholta. Tästä jäi pahat henkiset sisäiset haavat, joita vasta viime vuosina valmennuksissa olen lopullisesti päässyt parantamaan. Oli hienoa antaa anteeksi, kun on päässyt yli asioista jotka painavat ja samaa suosittelen kaikille, jos mahdollista.
Pienestä pitäen olen tykännyt tsempata kavereitani ja auttaa vaikeissa elämäntilanteissa, sen mitä silloisilla tiedoilla ja taidoilla osasin. En koskaa ymmärtänyt, kun jalkapallojoukkueessamme muut naureskelivat kilpailevan joukkueen ”Hyvä Yri!”-huudoille , missä tilanteessa epäonnistunutta kehuttiin hyvästä yrityksestä. Olen kokenut itseni aina jossain mielessä amerikkalaiseksi/ruotsalaiseksi tms maailmankansalaiseksi, sillä ajattelen hyvin paljon positiivisemmin ja erilaisesti mitä Suomessa on ollut tapana. Lapsena ja nuorena teimme paljon omia hauskoja sketsejä ja minielokuvia kaveriporukassa. Ammattihaaveena on elämässäni kauimmin ollut elokuvaohjaajan työ ja nimenomaan Kaliforniassa, Hollywoodissa.
Lukiossa en kuitenkaan uskaltanut haaveillakaan ulkomaille muutosta, sillä koulukiusaaminen oli jättänyt niin syvät yksinäisyyden arvet. Emme myöskään saaneet lainkaan ammatinvalinnan ohjausta, joten päädyin lopulta hakemaan Lääketieteelliseen ja toisella kerralla pääsin sisälle yliopistoon vuonna 2000.
Lukiossa en kuitenkaan uskaltanut haaveillakaan ulkomaille muutosta, sillä koulukiusaaminen oli jättänyt niin syvät yksinäisyyden arvet. Emme myöskään saaneet lainkaan ammatinvalinnan ohjausta, joten päädyin lopulta hakemaan Lääketieteelliseen ja toisella kerralla pääsin sisälle yliopistoon vuonna 2000.
Turun opiskeluvuodet olivat hirveitä, elämä tuntui kuin vankilalta. Päivittäistä puuduttavasti luennoitua lääketiedettä Turun yliopistossa yksilöitä huomioimattomissa ja unelmia murskaavissa olosuhteissa. Yritin kaikenlaista päästäkseni "helvetistä" ulos: elokuvien tekoa, erilaisia yhdistyskuvioita, urheilua ja musiikkia. En ollut koskaan seurustellut ja lopulta tuska rakkauden puutteesta, unelmatyön kaukaisuudesta, itsensä löytämättömyydestä, elämän toivottomuudesta ja kaikkien yrittämieni ratkaisujen epäonnistumisesta ja projektieni kaatumisesta veti 20-30-vuotiaana todella syvälle. Pohjalla ja itsetuhoiseksi joutuminen mahdollisti kuitenkin sen, että aito Mikael löytyi/syntyi.
Vaikeimpina hetkinä 2004-2007 rupesin tekemään Kannustusmusiikkia, jossa loin itselleni toivoa ja uskoa, että kaikesta selvitään vielä. Ja samalla huomasin, että teen musiikkia myös muille: auttamisesta ja luovuudesta tuli elämäni sisältö.
Saadakseni rakkautta tai päästäkseni edes kerran treffeille yritin lyödä läpi 80-luvun rock-bändillä, mutta paria keikkaa lukuunottamatta bändin kasaaminen pikkukaupungista oli ylitsepääsemättömän vaikeaa, varsinkin sitten tällaiselle myöhäisheränneelle nollasta lähteneelle nuotinvierestä laulajalle.
Saadakseni rakkautta tai päästäkseni edes kerran treffeille yritin lyödä läpi 80-luvun rock-bändillä, mutta paria keikkaa lukuunottamatta bändin kasaaminen pikkukaupungista oli ylitsepääsemättömän vaikeaa, varsinkin sitten tällaiselle myöhäisheränneelle nollasta lähteneelle nuotinvierestä laulajalle.
Välillä urheilin täysillä, nostelin puntteja voimamies-kilpailijoiden innoittamana, esikuvana Hollywoodiin siirtynyt Maailman Vahvin Mies Jouko Ahola. Treenasin ja kilpailin myös kamppailulajeissa ja mietin itsepuolustusvalmentajaksikin ryhtymistä. Selän välilevyn hajoaminen raskaissa maastanostoissa, aina pahemmat kiputilat, kunnollisen valmennuksen puute sekä aivan liian myöhäinen lajien aloittamisikä (ja ehkä myös lajilahjakkuuden puute XD) veivät toivon ammattilaisuudesta urheilussa.
Sitten tuli työelämä, valmistuin lääkäriksi 10 vuoden rääkin jälkeen 2010 ja voi pojat kun helpotti! Huomasin, että terveyskeskuslääkärin työ on itseasiassa ihan kivaa, täysin erilaista kuin teoreettinen opiskelu, sillä rakastan auttaa ihmisiä, silloin syön vaikka paskaa. Lääkärin työ oli/on myös todella raskasta ja kiireistä, jolloin täysaikaista työviikkoa ei pysty tekemään ja tällöin kunnallisella puolella ei jäänyt lähes mitään käteen palkasta. Samalla koko ajan oli myös olo, että en elä täyden potentiaalini mukaan, en saa olla se kuka olen sisimmässäni, enkä todellakaan tee sitä mitä rakastan ja missä olen huippuhyvä, sitä mihin olen syntynyt. En ole onnellinen.
Monta kertaa yritin välillä panostaa musiikkiuraani täysillä, mutta rahapulassa oli aina pakko palata lääkärin töihin. Tästä syystä menin myös kesällä 2012 töihin Olkiluodon ydinvoimalaan vuosihuollon siivoojaksi hikisiin laitosoloihin, koska siitä luvattiin n. 8.5 euron tuntipalkan lisäksi niin suuret ylityölisät, että saisin vihdoin säästöön rahaa musiikin tekemistä varten. No, rahat jäi saamatta, palkka jäi 1200 euroon, sillä sinä vuonna Ydinvoimala-yhtiö päätti säästää ja ylitöitä ei tullutkaan.
Totaalisessa rahapulassa 2012 aloitin työt keikkafirman kautta Tikkakoskella ja sain samalla huippupalkan: 60 e/h eli 10 000 e/kk plus asuntoedun, joten elämä näytti hymyilevän vihdoinkin, täysin yllättäen. Muutos oli siis valtava - mutta vain hetkittäinen...
Totaalisessa rahapulassa 2012 aloitin työt keikkafirman kautta Tikkakoskella ja sain samalla huippupalkan: 60 e/h eli 10 000 e/kk plus asuntoedun, joten elämä näytti hymyilevän vihdoinkin, täysin yllättäen. Muutos oli siis valtava - mutta vain hetkittäinen...
16.9.2012 kohtalo puuttui peliin ja heräsin maailman tilanteen vakavuuteen, vain viiden viikon tuottoisan keikkalääkärin työn jälkeen. Tieto liikkui internetissä ja Facebookissa sensuroimatta ja ero yleisölle pidettyyn kulissiin oli valtava. Tajusin, että globaalit uhat koskevat koko maapalloa ja ihmiskuntaa ja aikaa ei ole yhtään hukattavaksi. Koska koin, että jonkun täytyy tehdä jotain ja tiesin jo aika paljon maailmanparantamisesta ja ajattelin, että tekemälläni musiikilla olisi mahdollisuus saada tietoisuus asioista nopeasti leviämään massoille, perustin MUN-GO Maailmanpelastusprojektin. Lopetin lääkärin työni välittömästi ja annoin kultaisen oksani pois vaikka olin rahapulassa ja päätin uhrautua muiden edestä. Vaikka tätä on jälkikäteen muutamat ihmetelleet naurun ja epäilyksen kera, siitä syntyi tärkeä etappi elämääni. Kun olet valmis antamaan henkesi muiden edestä, olet oppinut jotain, mitä missään koulussa ei opeteta. Kannattaa kokeilla.
Teimme MUN-GOssa musiikkia ja erilaisia alaprojekteja yötä päivää, mutta maailman tilanteeseen vaikuttaminen oli tuskaisaa ja masentavan vaikeaa. Raha puhui maailmassa ja hyvillä aikeilla ei saanut ostettua medianäkyvyyttä tai vaikutettua päättäjiin tipan vertaa. Ihmiset olivat täysin tietämättömiä ja muutenkin jo oman elämänsä väsyttämiä, joten maailman pelastaminen vaikutti toivottomalta. Tällöin oivalsin, että onnellisuus on universaali avain, jolla ihmiset saadaan kiinnostumaan maailman parantamisesta ja aloin opiskella kirjoista onnellisuutta ja itsensäkehittämistä MUN-GO Elämäntapaa varten.
2015 sain vihdoin ensimmäisen tyttöystäväni ja 35 vuotta kestänyt masentava yksinäisyys loppui. Fokus siirtyi pois maailman tilanteen peloista kohti rakkautta, uusia elämänkokemuksia ja syvempää avautumista tunteille. Opin paljon ihmissuhteiden psykologiasta ja välillä kantapäänkin kautta. Talvella 2016 teimme 4 kk Afrikan reissun, jossa mm. löysimme meille rakkaat seitsemän orpolasta Tansaniasta ja kiersimme upeissa luontopaikoissa, mutta tavallaan olimme paossa elämää: Edelleenkään en ollut löytänyt ammattia mitä rakastaisin tehdä ja mistä saisin myös rahaa elämiseen ja tämä teki minut onnettomaksi.
2017 keväällä 36-vuotiaana tapahtui lopullinen läpimurto, kun voitin Uskalla Innostua -tiimin kilpailussa liput puoleen hintaan Tony Robbinsin valmennustapahtumaan Lontooseen (piti perustella miksi ansaitsisi elämänmuutoksen). Tony on maailman huippuvalmentajia ja neljässä päivässä opin enemmän mitä ehkä koko aikaisemmassa elämässä yhteensä. Opin miten muutetaan elämää. Ja samalla motivoiduin pysyvästi: haluan olla onnellinen ja haluan opettaa sitä muille työkseni. Ja mikä tärkeintä, tajusin identiteettini: minä olen aina ollut valmentaja!
